Sain lasteni isältä viestin: ”Miten oot äitienpäivää aatellut?”. Hetken pohdin, että mitä hän tarkoittaa, mihin viesti viittaa. Sitten ymmärrän, että ahaa, hän kysyy, haluanko viettää äitienpäivän lasteni kanssa. Sovimme, että aiemmin sovitusta poiketen lapset tulevat minulle jo lauantaina…tarkennan myöhemmin, että viideltä voisi olla hyvä.
Olen jo jonkin aikaa pohtinut näin eron jälkeen, mihin oikeastaan kiinnityn ja missä ja kenen kanssa oikeastaan vietän esimerkiksi erilaiset juhlapäivät. Aiemmin parisuhteessa, kahden lapsen äitinä, omaksuin ajatuksen, että tämä on yksikköni ja tämän yksikön kanssa elän ja tämä yksikkö on osa minua tai minä osa sitä. Nyt kun tuota yksikköä ei ole, olenkin auki jälleen sen kanssa, että mihin kiinnityn ja kenen kanssa aikani vietän?
Ystäväni käy puhelun hänen lastensa isän kanssa, ja minä istuskelen pöydän toisella puolella kahvikuppi kädessäni. ”Niin siitä huomisesta…” ”Ei en halua lapsia tänne huomenna, olen edelleen kipeä” ”En minä sitä, mutta katsos lapset ovat tehneet sinulle kortit ja haluavat tulla ne tuomaan, että kyllä me ainakin tullaan siihen piipahtamaan” ”Selvä, no se kyllä sopii”.
Yleisessä keskustelussakin kuulee pohdiskelua ja kevyitä heittoja siitä, onko paras tapa juhlia äitienpäivää niin, että äiti saa oman päivän, vai onko niin, että tämä on juuri se äitien ja lasten päivä. Mietin itsekin, että onko paikkani äitienpäivänä lasteni kanssa vai jossain muualla. Näin eron jälkeen pohdiskelu äitienpäivästä on myös osa yleistä pohdiskeluani juhlapäivistä ja siitä, milloin, miten ja keiden kaikkien kanssa vietän niitä – milloin olen lasteni kanssa ja keiden muiden kanssa olen lasteni kanssa.
Mutta äitienpäivän pohdintaan liittyy muutakin. Lauantaiaamuna marssin auringonpaisteessa kirjakauppaan ja ostan mukaani aamulla digihesarista luetun jutun innoittamana Olga Palon kirjan Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa. Muutama tunti ennen lasten tuloa makaan peiton alla teekuppi kädessäni ja luen kirjaa, jossa on otteita muista kirjoista…ajatuksista, joita niin moni ja niin monia vuosia on jakanut. Pian kirjan alkupuolella Olga lainaa otteen Alice Walkerin romaanista Meridian: ”Hän oli niin uuvuksissa, että hänen ei kannattanut edes yrittää ajatella asioita järkevästi, tai ajatella ollenkaan. Hän joutui ponnistamaan kaikki voimansa lasta hoitaessaan, ja hänen oli pakko hoitaa sitä, sillä hänen ruumistaan ei piiskannut vain hänen oma halunsa vaan pojan huuto. Tällaista siis orjuus on, hän mutisi hoippuessaan keskellä yötä kehdon viereen. Joka yö aina juuri ennen kuin lapsi sinkosi ilmaan huutonsa, hän alkoi nähdä kapinallista unta eri tavoista toimittaa se hengiltä. (- – ) Ajatus oman lapsen tappamisesta alkoi lopulta pelottaa häntä. Tukahduttaakseen sen hän ryhtyi aivan tietoisesti pohtimaan erilaisia itsemurhamenetelmiä.”
Muistan hyvin nuo kaameat uuvuttavat yöt. Ja muistan niin hyvin tuon keskustelun itseni kanssa, jota Olga kirjassaan käy: ”Äiti. Onko sanan vaikeus minun vaikeuttani?” Ja muistan niin, hyvin erään tuttuni kanssa käymäni keskustelun pian eroni jälkeen: ”Minäkin olen ollut aina meidän perheessämme se, joka pitää asiat järjestyksessä ja rajat lapsille. Olen pohtinut, että mitenhän on, että pitävätkö lapset enemmän isästään, joka on se rento, leikkisä ja hauska kaveri. Mutta niin vaan nytkin, kun parikymppinen poikani uudella opiskelupaikkakunnallaan ajoi auton lumipenkkaan, hän soitti minulle – kyllä äitiä aina tarvitaan.” Ja minä mietin, että tätäkö on se äitiys?
Ehkä äitienpäivä on monikossa juuri siksi, että on kokemuksia ja ajatuksia, jotka ovat vuosia olleet jaetut. On myös tunteita, joita ei ole saanut tuntea ja tunteita, joille ei ole ollut sanoja. Mietin, että ehkä parhain päivä aloittaa kirjoitukset vihaisista naisista, on juuri äitienpäivä.
Vihaiset naiset 
Jätä kommentti