Tekijä: Erna Alitalo

Olen aina pitänyt matkustamisesta. Olen pohtinut paljon miksi ja minulta on usein kysytty miksi. Kun sitten useamman vuoden jälkeen, taas kerran kävelen satamasta rinkka selässä bussipysäkille lämpöisessä illassa auringon laskiessa ja saavun rantakaupungin bulevardille, kastan varpaani mereen ja hengitän, tunnen sen – vapauden.

Matkakirjanani on muun muassa Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Mian kirjan aihe on kutkutteleva ja pystyn niin innostumaan ajatuksesta, mitä perheetön nelikymppinen nainen voi elämällään tehdä – lähteä matkustamaan.

Sen enempää pureutumatta kirjan saamaan kritiikkiin liittyen koloniaaliseen katseeseen, eksotisointiin ja myös siihen, että Mia määrittää paljon naisen esikuvallista rohkeutta valkoisten valloittajamiehien kautta (ks. esim. https://nuorivoima.fi/lue/juttu/valkoinen-nainen-voimaantuu-mutta-mika-on-hinta ), pohdin itse perheellisenä nelikymppisenä suhdettani kirjaan. Ja mielenkiintoista kyllä, samaistun tietyllä tasolla kirjan naisiin.

Mia kirjoittaa mm. Isabella Birdistä, joka vuonna 1872 lähti ensimmäiselle maailmanympärysmatkalleen 40-vuotiaana köyhähkönä vanhanapiikana vanhempiensa kuoltua perustellen matkaansa terveyssyillä. Sillä perusteluja naiset tuolloin tarvitsivat. Jos nainen halusi matkustaa, piti matka oikeuttaa jollain yhteiskunnallisesti hyväksytyllä syyllä.

Onko 2020-luvulla matkustaminen naiselle oikeutetumpaa? Kuten Mia kirjoittaa, on yksin matkustamisesta tullut trendi, myös naisille, mutta onko syyllisyyden tai velvollisuuksien sotkuisesta taakasta päästy minnekään? Millä minä perheellinen nainen perustelen itsenäistä matkaani – ehkä sopivan lyhyenä irtiottona arjen pyörityksestä, jotta taas jaksan hoitaa sekä työt, perheen että monet muut asiat? Saan viestin kaveriltani – nauti nyt koko talven edestä!

Isabella kirjoittaa laivamatkaltaan: ”Olen täydellisen hullaantunut. Tämä on kuin uusi maailma, niin vapaa, raikas, elinvoimainen, huoleton ja vailla kahleita, niin täynnä mielenkiintoisia asioita, ettei tekisi mieli edes nukkua – – ei ovikelloja, ei ”olkaa hyvä rouvia”, ei palvelijoita, ei laskuja, ei minkäänlaisia vaatimuksia, ei turhia yrityksiä saada aikaan kaikki se, mitä pitäisi tehdä. Ennen kaikkea ei hermostuneisuutta eikä sovinnaisuuksia. – – En pysty sanoin kuvaamaan, miten paljon rakastan elämääni!”

Minäkin rakastan elämääni, mutta tunnen ihollani taisteluni Isabellan kuvaamia sovinnaisuuksia vastaan. Ja siksi niin helposti taas pohdin, minne lähden seuraavaksi kiertämään.

Perheemme pyykkikulttuuri muuttui, kun isoveljen kalsarit eivät enää kelvanneet pikkusiskon jalkaan. Aiempien tummien koneiden rinnalla piti pyörittää yhä useammin vaalea kone – kas kun pienet pikkarit ovat lähes kaikki vaaleanpunaisia tai ainakin vaaleita.

Kun itse kuulun vielä joukkoon, joka ei ymmärrä puolittaisten koneiden käyttöä, joutuu vaaleaa pyykkiä haalimaan sieltä ja täältä – pienet vaaleanpunaiset pikkarit kun eivät konetta juuri täytä.

Sitten tulee taas se päivä, kun kalsarilaatikko on täynnä ja pikkarilaatikko tyhjä, koska pyykkisysteemi on pettänyt. Marssin kauppaan ja vihaisena tuijotan tuota vaaleanpunaisten pikkareiden rivistöä. Nappaan niitä taas muutamat mukaan, jotta laatikon pohjalla hieman useammin olisi edes parit pikkarit.

Ystäväni kertoi häpeävänsä jo loppunutta parisuhdettaan. Oikeammin sanottuna häpeävänsä itseään, että oli ollut tuossa suhteessa. Vielä tarkemmin sitä, että oli ollut siinä niin pitkään.

Toinen ystäväni kertoi terapeuttinsa todenneen, että ei ole hyvä, että tunnet vielä vihaa eksääsi kohtaan. Se, mikä sai sinut vihaiseksi, ei ole enää tässä. Toki voit taas uudelleen pahastua, jos tapahtuu jotain, mistä et tykkää.

Kolmas ystäväni itki kerran puhelimessa, miten hän aina valitsee vääriä ihmisiä – miksi hän ihastuu vääränlaisiin tyyppeihin ja saa aina katua.

Neljäs, ja lukematon muu ystäväni, on kertonut, kuinka eron jälkeen eri tilanteissa ovat kuulleet, kuinka voivat olla tyytyväisiä, iloisia jopa kiitollisia tai onnellisia siitä, että…ja tässä kohdassa tulee litania, jota on niin vaikea ymmärtää…lasten isä maksaa elatusavun, lasten isä on lasten kanssa, lasten isä suostuu tulemaan perheneuvolaan, lastenvalvojalle jne.

Viides ystäväni kertoi, että hän on edelleen vihainen eksälleen. Hän ei häpeä, että on ollut suhteessa, jossa on luottanut toiseen ja uskonut tulevaan. Hän ei ajattele, että oli valinnut vääränlaisen tyypin. Hän ei ole kiitollinen niistä asioista, jotka hänen mielestään kuuluu tehdä.

Hän on vihainen, koska yksinkertaisesti toinen on toiminut väärin. Vaikka hän on nyt tavanomaisesti kanssakäymisissä tuon toisen kanssa –  sopii lasten menoja, setvii missä on pipot ja kurahousut, kuka ostaa kaverisynttäreille lahjat ja tekee ilmoittautumiset uimakouluun – hän on silti vihainen. Vihainen siitä, mitä tapahtui ja miten toinen toimi.

Ja hän kertoi, että vihaisuus antaa hänelle voimaa, auttaa ymmärtämään itseään, auttaa kertomaan siitä, mikä hänen mielestään on oikein ja mikä väärin ja kertomaan hänen tarinansa.

Sain lasteni isältä viestin: ”Miten oot äitienpäivää aatellut?”. Hetken pohdin, että mitä hän tarkoittaa, mihin viesti viittaa. Sitten ymmärrän, että ahaa, hän kysyy, haluanko viettää äitienpäivän lasteni kanssa. Sovimme, että aiemmin sovitusta poiketen lapset tulevat minulle jo lauantaina…tarkennan myöhemmin, että viideltä voisi olla hyvä. 

Olen jo jonkin aikaa pohtinut näin eron jälkeen, mihin oikeastaan kiinnityn ja missä ja kenen kanssa oikeastaan vietän esimerkiksi erilaiset juhlapäivät. Aiemmin parisuhteessa, kahden lapsen äitinä, omaksuin ajatuksen, että tämä on yksikköni ja tämän yksikön kanssa elän ja tämä yksikkö on osa minua tai minä osa sitä. Nyt kun tuota yksikköä ei ole, olenkin auki jälleen sen kanssa, että mihin kiinnityn ja kenen kanssa aikani vietän?

Ystäväni käy puhelun hänen lastensa isän kanssa, ja minä istuskelen pöydän toisella puolella kahvikuppi kädessäni. ”Niin siitä huomisesta…” ”Ei en halua lapsia tänne huomenna, olen edelleen kipeä” ”En minä sitä, mutta katsos lapset ovat tehneet sinulle kortit ja haluavat tulla ne tuomaan, että kyllä me ainakin tullaan siihen piipahtamaan” ”Selvä, no se kyllä sopii”.

Yleisessä keskustelussakin kuulee pohdiskelua ja kevyitä heittoja siitä, onko paras tapa juhlia äitienpäivää niin, että äiti saa oman päivän, vai onko niin, että tämä on juuri se äitien ja lasten päivä. Mietin itsekin, että onko paikkani äitienpäivänä lasteni kanssa vai jossain muualla. Näin eron jälkeen pohdiskelu äitienpäivästä on myös osa yleistä pohdiskeluani juhlapäivistä ja siitä, milloin, miten ja keiden kaikkien kanssa vietän niitä – milloin olen lasteni kanssa ja keiden muiden kanssa olen lasteni kanssa.   

Mutta äitienpäivän pohdintaan liittyy muutakin. Lauantaiaamuna marssin auringonpaisteessa kirjakauppaan ja ostan mukaani aamulla digihesarista luetun jutun innoittamana Olga Palon kirjan Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa. Muutama tunti ennen lasten tuloa makaan peiton alla teekuppi kädessäni ja luen kirjaa, jossa on otteita muista kirjoista…ajatuksista, joita niin moni ja niin monia vuosia on jakanut. Pian kirjan alkupuolella Olga lainaa otteen Alice Walkerin romaanista Meridian: ”Hän oli niin uuvuksissa, että hänen ei kannattanut edes yrittää ajatella asioita järkevästi, tai ajatella ollenkaan. Hän joutui ponnistamaan kaikki voimansa lasta hoitaessaan, ja hänen oli pakko hoitaa sitä, sillä hänen ruumistaan ei piiskannut vain hänen oma halunsa vaan pojan huuto. Tällaista siis orjuus on, hän mutisi hoippuessaan keskellä yötä kehdon viereen. Joka yö aina juuri ennen kuin lapsi sinkosi ilmaan huutonsa, hän alkoi nähdä kapinallista unta eri tavoista toimittaa se hengiltä. (- – ) Ajatus oman lapsen tappamisesta alkoi lopulta pelottaa häntä. Tukahduttaakseen sen hän ryhtyi aivan tietoisesti pohtimaan erilaisia itsemurhamenetelmiä.”

Muistan hyvin nuo kaameat uuvuttavat yöt. Ja muistan niin hyvin tuon keskustelun itseni kanssa, jota Olga kirjassaan käy: ”Äiti. Onko sanan vaikeus minun vaikeuttani?” Ja muistan niin, hyvin erään tuttuni kanssa käymäni keskustelun pian eroni jälkeen: ”Minäkin olen ollut aina meidän perheessämme se, joka pitää asiat järjestyksessä ja rajat lapsille. Olen pohtinut, että mitenhän on, että pitävätkö lapset enemmän isästään, joka on se rento, leikkisä ja hauska kaveri. Mutta niin vaan nytkin, kun parikymppinen poikani uudella opiskelupaikkakunnallaan ajoi auton lumipenkkaan, hän soitti minulle – kyllä äitiä aina tarvitaan.” Ja minä mietin, että tätäkö on se äitiys?

Ehkä äitienpäivä on monikossa juuri siksi, että on kokemuksia ja ajatuksia, jotka ovat vuosia olleet jaetut. On myös tunteita, joita ei ole saanut tuntea ja tunteita, joille ei ole ollut sanoja. Mietin, että ehkä parhain päivä aloittaa kirjoitukset vihaisista naisista, on juuri äitienpäivä.